PÕLTSAMAA AJALUGU
Ritarikunnan muinaislinna
Sen jälkeen kun Saksalainen ritarikunta ja Tanska olivat valloittaneet Viron 1200-luvun alussa, alettiin uusille maille perustaa kivilinnoituksia. Ritarikunnan hallintoalueen pohjoisrajalle Põltsamaanjoen rannalle alettiin rakentaa vallihaudalla ympäröityä leirilinnoitusta mestari Otto von Rodensteinin johdolla vuonna 1272. Linnoitusta ympäröivä muuri lienee alunperin ollut nykyistä huomattavasti matalampi, ja muurin molemmille puolille oli rakennettu puiset puolustuskäytävät.
Põltsamaan saksankieliseksi nimeksi tuli Oberpahlen, alue Palajoen (eli Navestin) takana.
1300-luvulla valmistui linnan itänurkkaan kolmekerroksinen konventtirakennus ritareiden asumukseksi. Jokaisen kerroksen pylväillä reunustetulta ristikäytävältä avautui näkymä rakennuksen sisäpihalle. Kun tuliaseet otettiin käyttöön, asetettiin myös linnoitukselle uusia vaatimuksia: sen vuoksi ympärysmuuri rakennettiin korkeammaksi, muuriin tehtiin ampuma-aukkoja ja nurkkiin kohosivat ulkopuolelta kiviset, sisältä puiset tornit. 1500-luvulla valmistui suuri tykkitorni, jonka seinät ovat paikoin jopa 4 metrin paksuiset.
Venäjän, Puolan ja Ruotsin välisten sotien aikana 1500-luvulla linna valloitettiin ja ryöstettiin toistuvasti. Vanhin tiedossa oleva kuvaus linnoituksen lipusta on vuodelta 1560 - sitä kuvittivat kukko, risti ja rotta.
Liivinmaan Kuningaskunta
Liivinmaan sodan aikana, vuonna 1570, Venäjän tsaari Iivana IV Julma julisti Holsteinin herttua Maunun, Tanskan kuninkaan Frederik II:n nuoremman veljen ja Saarenmaan-Läänenmaan piispan, Liivinmaan kuninkaaksi. Uusi kuningas sai 25 000 miestä käskyvaltaansa ja tehtävän valloittaa maata tsaarille, joka oli erityisen kiinnostunut ruotsalaisten hallussa olleesta Tallinnasta. Kuningas Maunu otti Põltsamaan linnoituksen tukikohdakseen, ja hänen sotaleirinsä sijaitsi läheisellä kukkulalla, jota siitä lähtien onkin kutsuttu nimellä Kuningamägi (Kuninkaanmäki).
Maunu sai Venäjältä myös vaimokseen nuoren, 13-vuotiaan ruhtinattaren Maria Vladimirovna Staritskajan. Hänen mahdollinen poikansa, suurruhtinas Vasili III:n veljen ruhtinas Andrein pojantyttärenpoikana, olisi voinut tavoitella Venäjän tsaarin valtaistuinta. Kun Maunu ei kyennytkään valloittamaan Tallinnaa, Iivana Julma lähetti vihoissaan sotaväkensä tekemään lopun kuningaskunnasta. Maunu ja Maria pakenivat veneellä Liivinlahden (Riianlahden) ylitse Riian puolalaisten helmoihin, mutta põltsamaalaisille heinäkuun 15. päivästä 1578 tuli kaikkien aikojen hirvittävin päivä...
Vuonna 1720, kun Põltsamaan alue ei ollut enää sotilaallisesti tärkeä, Pietari I:n neuvonantaja Heinrich von Fick pyysi koko pitäjää vanhoine linnoituksineen itselleen. Aluetta oli suositellut hänen tyttärensä Auroran kummitäti Maria Aurora von Köningsmark, jonka isoisä, Ruotsin sotamarsalkka Hermann von Wrangell ja eno Wolmar von Wrangel olivat omistaneet maat silloin, kun Viro kuului Ruotsin hallintoon.
Heinrich Fick oli kotoisin Hampurista, ja hän oli palvellut Ruotsin valtiota. Myöhemmin hän salakuljetti Ruotsista - toisinaan vaimonsa hameiden väliin piilotettuina - valtion virallisten dokumenttien kopioita Venäjälle auttaakseen Pietari I:tä kehittämään omaa valtiotaan Ruotsin mallin mukaiseksi. Kaiken muun ohessa hän neuvoi perustamaan tiedeakatemian. Koska Fick oli ollut mukana esittämässä keisarinna Annalle (Ivanovna) aateliperustuslakia, hän joutui epäsuosioon, ja hänet lähetettiin kahden vävynsä kanssa Siperiaan, mistä hän alkoi lähetellä keisarilliselle perheelle kirjeitä jakuutteihin kohdistuvasta väkivallasta. Yhdeksää Siperiassa vietettyä vuotta seurasi kuitenkin vielä yhdeksän vuotta Põltsamaalla. Tuolloin Fick alkoi kehittää Põltsamaan taloutta päämääränään luoda sinne niin esikuvallinen asuinyhteisö, että siitä otettaisiin mallia koko Venäjällä.
Heinrich Fick kuoli vuonna 1750, ja hänen omistuksessaan olleet maat jaettiin hänen viidelle tyttärelleen. Hänen poliittista toimintaansa jatkoi Uuden-Põltsamaan (Neu-Oberpahlen) kartanon uusi omistaja Jacob Heinrich von Lilienfeld, taloudellisen toiminnan jatkajaksi taas tuli Põltsamaan linnan omistaja Woldemar Johann von Lauw.
Vuonna 1750 Põltsamaan linnan sai perinnökseen energinen ja toimelias Woldemar Johann von Lauw. Jenan yliopistossa Saksassa opiskellut nuori mies lähti Venäjän-Turkin sotaan, missä hän vuonna 1737 Otðakovin piirityksessä menetti vasemman kätensä ja sai 15 vakavaa haavaa. Tämän jälkeen hän luopui majurin arvostaan.
Avioliitto Aurora Fickin kanssa toi hänet Põltsamaalle ja perintövarojensa ja valtionlainan avulla hän korjautti vanhan linnan prameaksi rokokoo-palatsiksi. Hän rakennutti kauniita puistoja ja romanttisia pikku siltoja yhdistämään joen rantoja pikkuruisiin idyllisiin saariin. Linnassa elettiin hienostoelämää, hovia kävivät viihdyttämässä muusikot ja italialaiset näyttelijät. Lauwin tyttären Helenen ja paroni Reinhold Johann Igelströmin hääjuhlissa nähtiin ensiesityksenä nuoren kirjailija Jacob Michael Reinhold Lenzin näytelmä "Der verwundete Bräutigam" (Haavoittunut sulhanen), jonka tapahtumat olivat juuri äskettäin sattuneet neiti Helenelle ja paroni Igelströmille.
Lauw perusti mailleen useita manufaktuureja: pajat nahan parkitsemista ja vasken taontaa varten, Kamarin-Põltsamaan peilitehtaan, Laashooneen vihreän lasin tehtaan sekä posliinipajan linnan pihalle. Lauwin kustannuksella avattiin myös kirjapaino sekä köyhälistölle tarkoitetut sairaala ja apteekki.
Lauw ei saanut tehdaslaitoksistaan odottamiaan tuloja, ja ruhtinaallinen elämäntapa veikin hänet lopulta vararikkoon. Linna siirtyi tämän jälkeen Katariina II:n pojalle Aleksei Bobrinskille, jonka jälkeläiset ruhtinat Gagarinit asuivat täällä vuoteen 1920 asti.
Vuonna 1750 siirtyi Uuden-Põltsamaan kartano Heinrich Fickin tyttärelle Christinalle ja tämän aviomiehelle Jacob Heinrich von Lilienfeldille. Andjan kartanossa syntyneet Lilienfeldin veljekset olivat tehneet nopean uran keisarinna Annan (Ivanovna) ja Anna Leopoldovnan hoveissa, mutta joutuneet epäsuosioon Elizabetin (Jelizaveta Petrovna) aikana ja viettäneet ainakin kuukauden vankilassa. Nuorempi veljeksistä, Jacob Heinrich palasi Viroon, avioitui Christina von Fickin kanssa ja vietti lähes koko loppuelämänsä Põltsamaalla. Keisarinna Katariina II:n aikana hän nousi salaneuvoksen arvoasemaan.
Lilienfeld on kirjoittanut kaksi näytelmää: "Der Neujahrs-Wunsch" (Uudenvuodentoive) ja "Uranie oder die Verwandtschaft der Liebe und der Freundschaft" (Urania eli rakkauden ja ystävyyden sukulaisuus). Teoksessaan "Das neue Staats-Gebäude" (Uusi valtionjärjestys) hän analysoi Euroopan valtioiden yhdistymisen mahdollisuuksia yhteisen päämäärän nimessä - sotien lopulliseksi lopettamiseksi.
Lisätäkseen Põltsamaan yritteliäisyyttä ja omaa varallisuuttaan Lilienfeld perusti puuteritehtaan, jossa valmistettiin Torman pastorin Georg Eisen von Schwarzenbergin ohjeiden mukaisesti puuteria perunatärkkelyksestä. Siten Põltsamaasta muodostui Lauwin ja Lilienfeldin yhteistyöllä varakas asuinyhteisö, jolla oli kukoistava talous ja jonne oli tuotu joukottain saksalaisia käsityöläisiä.
Vuonna 1763 Põltsamaan pastorin virkaan astui Weimarista kotoisin oleva, Jenan yliopistossa opiskellut August Wilhelm Hupel - toimelias nuori mies, jolla oli valistusajalle tyypillinen humaani ajattelutapa. Yhdessä Kuningamäen sairaalaa, apteekkia ja lääketieteellistä koulua johtavan lääkäri Peter Ernst Wilden kanssa Hupel alkoi julkaista ensimmäistä vironkielistä aikakausilehteä "Lühhike öppetus..." (Lyhyt käsikirja...). Lehden ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1766 ja se painettiin samassa, Kuningamäen kirjapainossa.
Hupel perusti Põltsamaalle lukupiirin ja oli kirjeenvaihdossa useiden ihmisten kanssa ympäri Viroa ja Liivinmaata kooten tietoja Viron maasta ja kansasta. Hän julkaisi kokoamansa materiaalin useassa osassa otsikoiden "Topographische Nachrichten von Lief- und Ehstland", "Nordische Miscellanen" ja "Neue Nordische Miscellanen" alla. Lisäksi Hupel tutki kumpaakin viron päämurretta, pohjoista ja eteläistä.
Hupelin julkaisuissa esiintyi myös ensimmäinen piirros kansallispukuisista virolaisista: Jacob Heinrich von Lilienfeldin pojan Carl Magnuksen piirros "Eestlased Põltsamaalt" (Virolaiset Põltsamaalta).
Paavin kirjeessä vuodelta 1234 on mainittu monia Virossa työskennelleitä pappeja, muun muassa Mochessa toiminut Eggehard. Moche eli Mõhu oli paikallinen pieni muinaismaakunta. 1200-1300-lukujen vaihteesta peräisin oleva kirkko sijaitsi joen vasemmalla rannalla, mutta se tuhoutui vuonna 1600 Puolan ja Ruotsin välisessä sodassa.
Vuosina 1633-34 valmistui uusi kirkkorakennus linnoitusta ja tykkitornia yhdistävien muurien väliin. Kerrotaan, että kirkon suunnittelusta otti osaa silloisen kartanonherran, sotamarsalkka Hermann von Wrangellin miniä Christina, o.s. af Wasaborg, kuningas Kustaa II Aadolfin pojantytär. Suuren Pohjan sodan jälkeen kirkkoa laajennettiin vanhan tykkitornin tiloihin, jotka nykyäänkin muodostavat kirkon kuoriosan.
Sekä kirkko että linna paloivat 14. heinäkuuta 1941. Nuoren energisen pastorin Herbert Kuurmen onnistui saada neuvostovallalta lupa kirkon jälleenrakentamiseksi, ja seurakunnan yhteisten ponnistusten tuloksena kirkko voitiin siunata uudelleen käyttöön jo vuonna 1952. Kirkkoon tuotiin sisustus entisestä Tarton yliopiston kirkosta - neuvostonuorisoa kasvattavalla laitoksella kun ei enää sopinut olla omaa kirkkoa. 1870-luvulla valmistuneessa alttarissa on käännettävä alttaritaulu: kirkkovuoden useimpina pyhinä on näkyvissä Julie Hagen-Schwartzin maalaus "Kristus ristil" (Kristus ristillä), mutta pääsiäispäivän ja taivaaseenastumispäivän välisenä aikana seurakunta saa ihastella Kaavelta kotoisin olevan virolaistaiteilijan Woldemar Friedrich Krügerin maalausta "Naised haua juures" (Naiset haudalla).
Pühavaimun (Pyhän hengen) seurakunta
Ortodoksiseurakunta Põltsamaalle perustettiin vuonna 1846. Pitäjässä kääntyi kolmen vuoden aikana ortodoksiseen uskoon 1883 talonpoikaa.
Ensimmäinen kirkko rakennettiin hirsistä Kuningamäelle, ja kun pappi Vassili Hink onnistui vuonna 1892 ostamaan seurakunnalle maata kauppalasta Lossi-kadulta, rakennettiin sinne vaikuttava kivikirkko. Ortodoksinen pitäjäkoulu aloitti työnsä vuonna 1850, ja sitä varten rakennettiin kivirakennus vuonna 1894 myöskin Lossi-kadulle.
Koulurakennus on muutettu myöhemmin sairaalaksi. Vähälukuinen seurakunta toimii Põltsamaalla edelleen.
Võisikun kartano ja “Keisarin hullu“
1800-luvun alussa Võisiku oli yksi suurimmista kartanoista Liivinmaalla: sen alueet ulottuivat Põltsamaan rajalta Võrtsjärveen asti. Rakennuksia keskuksessa oli 52, apukartanoissa vielä 67 lisää. Kartanon maille perustettiin Catharina-Lisetta (Rõikan-Meleskin) peilitehdas, jolloin Rõikan asuinalueella oli lähes 300 asukasta.
Kuuluisin kartanonherra Võisikussa on epäilemättä ollut Timotheus Eberhard von Bock, josta Jaan Kross on kirjoittanut romaaninsa "Keisri hull" (Keisarin hullu). T. E. Bock, joka oli suvun vanhan perimätiedon mukaan Pietari I:n jälkeläinen, oli saanut Aleksanteri I:ltä käskyn puhua vain totta. Valitettavan usein totuus osoittautui karvaaksi. Keisarin mitta tuli viimein täyteen, kun Bock esitteli hänelle perustuslakiluonnoksen: seuraavat yhdeksän vuotta Bock vietti Schlüsselburgissa. Mielisairaaksi määriteltynä hänet lähetettiin takaisin Võisikun kartanoon virolaisen puolisonsa Ewa Katharinan ja sisarensa perheen huolehdittavaksi.
Tähän päivään mennessä ei ole täysin selvinnyt, ampuiko T. E. Bock vuonna 1836 itsensä vai murhattiinko hänet. Kapinamielinen kartanonherra ja hänen vaimonsa on haudattu perheen hautausmaalle Kundrussaareen.
Viron Aleksanterin Korkein Kaupunkikoulu (Eesti Aleksandri Kõrgem Linnakool)
Vuonna 1862 toimeliaat viljandimaalaiset päättivät ikuistaa keisari Aleksanteri I:n muiston kiitokseksi maaorjuuden lakkauttamisesta. Suurikokoiseksi ja eläväksi muistomerkiksi suunniteltiin keisari Aleksanterin nimeä kantavaa vironkielistä korkeakoulua. Aloitettiin kansallinen varojen kerääminen ja koulua varten ostettiin entinen aatelisten hoitokodin rakennus Põltsamaan läheltä Kaarlimõisan kartanosta.
Kun koulu viimein avattiin vuonna 1888, oli venäläistäminen täydessä vauhdissa, eikä koulua annettu avata vironkielisenä - viro oli vain yksi oppiaineista. Varojen kerääminen koulua varten oli kuitenkin ensimmäinen askel virolaisten kansallisessa heräämisessä.
Põltsamaan luterilainen pitäjäkoulu oli 1800-luvun toisella puolella yksi kansallisen heräämisen kasvualustoista. Siellä kävivät koulunsa Karl August Hermann, Jaan Bergmann, Jaan Jung, Mihkel Jürmann, ja opettajakuntaan kuuluivat muun muassa Martin Wilberg, Karl August Hermann, Johannes Kappel, Aleksander Mohrfeldt ja Eduard Bornhöhe, joka kirjoitti vanhasta linnasta ja koulunjohtajan kauniista tyttärestä intoutuneena historiallisen tarinan "Tasuja" (Kostaja).
Useat Eesti Üliõpilaste Seltsin (Viron Ylioppilaiden Seura) jäsenet olivat opiskelleet Põltsamaan pitäjäkoulussa, ja niinpä yhdistyksen mahdollisia tunnusvärejä pohdittiinkin täällä. Koulunjohtaja Gustav Heinrich Beermann oli ehdottanut väreiksi sinistä uskollisuuden, mustaa vakavuuden ja valkoista puhtauden merkkinä.
Ensimmäisen sini-musta-valkean lipun ompeli Beermannin tytär Emilie koulun käsityötunneilla, varsi valmistettiin puutöissä ja lipun siunaustilaisuudessa Otepään pappilassa lipunkantajana oli uskontotieteen ylioppilas, Gustav Beermannin vanhin poika Christoph.
Põltsamaan vanhin harrasteryhmä on sekakuoro "Heli" (Sointu), joka katsoo toimintansa alkaneen vuonna 1840. Martin Wilbergin johdolla kuoro pystyi pian esittämään neliäänisiä koraaleja, mikä puolestaan innosti täkäläistä pappia Emil Hörschelmannia säveltämään vironkielisiä kuorolauluja. Vuosina 1949-1991 kuoroa johti Heli Martin, jonka soinnillista etunimeä kuoro on kantanut vuodesta 1958 lähtien.
Vuonna 1865 Anikveren koulumestari Tõnu Omel perusti torviorkesterin. Puhallinmusiikki onkin edelleen yksi Põltsamaan tunnuksista: lukiolla on oma orkesterinsa, Kaupunginorkesteri harjoittelee kulttuurikeskuksen tiloissa, ja musiikkikoulu järjestää kesäisin kansainvälisiä puhaltajille ja myös viulisteille tarkoitettuja leirikouluja. Siten Põltsamaan kesät ovat aina täynnä musiikkia.
Vuonna 1867 perustettiin täkäläisen apteekkarin johdolla Põltsamaan Vapaapalokunta, jolle ruhtinas Gagarin rakennutti palokunnantalon omaan laskuunsa. Rakennus oli remontoituna käytössä vuoteen 2000 asti.
Vuonna 1881 perustettiin Põltsamaan Viron Maanviljelijöiden Yhdistys, josta myöhemmin eriytyivät Maitoyhdistys, koneenkäyttäjien yhdistykset, Yhdyspankki ja Talousyhdistys. I maailmansotaan mennessä järjestettiin 13 maatalousnäyttelyä. Sodan jälkeen yhdistyksen korjatun seuratalon tiloihin muutti Jõgevan Maakunnan Keskuskirjasto, joka sai alkunsa vuonna 1914 perustetusta Põltsamaan Lukupiiristä (myöhemmin Sivistysseura). Kirjasto toimii edelleen samoissa tiloissa. Vuonna 1919 naiset perustivat oman Põltsamaan Viron Naistenseuran, jonka tärkein saavutus oli päiväkodin perustaminen.
Vuonna 1923 muodostettiin aktiivisen seurapiirimiehen Karl Vervolt-Aretin johdolla Laulun ja Soiton Seura "Leelo", joka on myös säilynyt toiminnassa nykypäiviin asti.
Vuonna 1680, kun yleisenä sivistyskielenä Virossa oli vielä saksa, suostui Põltsamaan virolaisen seurakunnan lukkari pitämään koulua viroksi, ja linnanrouva Christina af Wasaborg myöntyi rahoittamaan sitä. Siitä huolimatta talonpojat eivät lähettäneet lapsiaan kouluun. Vuonna 1687 oli varmasti toiminnassa myös talonpoikaiskoulu, jota johti Forseliuksen seminaarista tullut talonpoika Tõnu.
Vuonna 1765 annettiin koulusäädös, jonka mukaan joka kartanossa tuli olla koulu talonpoikaislapsia varten. Põltsamaalla säädöksen toteutti pastori Hupel: kartanokoulut avattiin kaikissa kartanoissa. Vanhan-Põltsamaan kunnallinen koulu toimi virastotalossa Viljandin ja Tallinnan maanteiden risteyksessä. Samaan aikaan lääkäri Peter Ernst Wilde piti Kuningamäen sairaalan yhteydessä lääketieteellistä koulua.
Saksalainen peruskoulu oli toiminnassa vuosina 1805-1889, ja Võhman kylään avattiin pitäjäkoulu vuonna 1835. Myöhemmin koulu muutti Jõe-kadulle vanhan rippikoulun tiloihin - talon palon jälkeen koululle rakennettiin uudet tilat, jotka toimivat sittemmin vuodesta 1927 tyttöjen talouskouluna ja joissa nykyään pitää majaansa leipomo "Kördiööbik" (Vellisatakieli).
Vuonna 1850 perustettiin ortodoksinen pitäjäkoulu, joka sai omat tilat vuonna 1894 Lossi-kadulta - myöhemmin talossa toimi sairaala. Koulun sivutoimipisteet olivat Neanurmessa, Nõmaveressa ja Pajusissa.
Jonkun aikaa ehtivät olla toiminnassa myös Eeva Puhkin ja Anna Grafin yksityiskoulut, mutta vuonna 1899 avattiin valtiollinen peruskoulu, joka toimi aluksi Jõgevan maantiellä ja vuodesta 1908 Aia-kadulla.
Vuosina 1906-1914 toimi Põltsamaalla Liivinmaan Saksalaisen Seuran saksankielinen koulu.
Vuonna 1917 avattiin lukio kauppalanvanhimman Schmidtin talossa (Toidu Top), entisen venäjänkielisen peruskoulun tiloissa. Myöhemmin lukio siirtyi Uuden-Põltsamaan kartanon päärakennukseen, ja vuonna 1967 sille valmistui Veski-kadulle oma koulurakennus. Nykyään Põltsamaan lukion 1.-6. luokkien oppilaat opiskelevat vuonna 1934 rakennetussa peruskoulurakennuksessa ja sen uudissiivessä.
Entisessä Aleksanterin koulussa avattiin vuonna 1921 teollisuuskoulu, joka tunnettiin neuvostoaikana Hans Pöögelmannin nimellä. Nykyään koulu on Põltsamaan Koti- ja Maatalousoppilaitos. Nykyisin varttuvaa sukupolvea kaitsevat vielä lisäksi päiväkoti "Mari"sekä ensiopetusta päiväkotityöhön yhdistävä "Tõruke".
20. heinäkuuta 1920 Põltsamaalle annettiin kauppalan itsehallinto-oikeus, ja samana vuonna perustettiin ETK Põltsamaan Tehtaat. Tehtaiden tuotannon kasvu kasvatti myös kauppalaa, ja Viron hallituksen päätöksellä Põltsamaasta tuli kaupunki 30. kesäkuuta 1926. Ensimmäisenä kaupunginjohtajana vuosina 1927-30 oli eversti Martin Terras.
Uudeksi kaupunginjohtajaksi valittiin vuonna 1929 Georg Kold, joka alkoi kehittää kaupunkia: hän perusti puukoulun, korjautti linnaa, päällystytti teitä. Rantaan rakennettiin paviljonki ja raivattiin uimaranta. Perustettiin Põltsamaan Kaunistamisen Yhdistys, jotta asukkaat saataisiin toimintaan mukaan. 1930-luvulla varustettiin kaikki kadut katulampuilla, joihin saatiin sähkö omasta sähkölaitoksesta.
Kokoelma "Sakalamaa elu" (Sakalamaan elämä) kuvaa 1930-luvun Põltsamaata vaatimattomasti elävän, työteliään väen kaupunkina: viinitehtaan ja hedelmäpuutarhan lisäksi täällä oli myös useita raudan- ja puunjalostamoita, kolme ajanmukaista myllyä ja sahaa, meijeri sekä joukko pienempiä ja suurempia kauppoja, unohtamatta sairaalaa, apteekkia, kolmea koulua, kahta pankkia, valtion ja kaupungin virastoja. Lisäksi kaupunki vuokrasi peltomaata. Koska Tarton-Tallinnan maantie kulki kaupungin läpi, riitti myös kolmelle hotelli-ravintolalle ja viidelle kahvilalle asiakkaita. Samana ajanjaksona ilmestyi Põltsamaalla kolme viikkolehteä.
II maailmansota tuhosi lähes 75% kaupungin rakennuksista. Vuosina 1950-62 Põltsamaa oli lähialueidensa keskus, ja kyseisellä ajanjaksolla kaupunkiin rakennettiin kulttuuritalo, sauna ja stadion. Uudessa kirjapainossa painettiin alueen lehteä "Kiir" (Säde). Mahtava elokuvateatteri ja lennätinrakennus ovat peräisin 1970-80-luvuilta, uuden kauppahallin rakentaminen jäi puolitiehen. EPT-rakennuskokonaisuuteen perustettiin saunallinen uimahalli ja urheilutilat.
Uuden heräämisen aikana aktiivista työtä teki Põltsamaan Muinaismuistoseura, jonka johdolla uudistettiin vanhoja ja pystytettiin uusia muistomerkkejä, anottiin lupaa museon avaamiseksi ja järjestettiin kotiseutupäiviä. Kaupungin itsehallinnollinen asema palautettiin joulukuussa 1991.